Saisipa vain nukkua. Vaipua ikiuneen. En minä uskalla itseäni tappaa, mutta toivon vain voivani nukahtaa heräämättä koskaan. Elämä sattuu niin paljon. Vaikka pyrinkin unohtamaan menneisyyden tapahtumat, en pääse niistä millään eroon. Ehkä minun pitäisi puhua jollekkin. Ehkä se auttaisi minua. E tiedä. En pysty puhumaan. Pelkään ihmisiä.

Jokaisena aamuna hertessäni, toivon voivani nukahtaa uudelleen. Miksen saa vain olla rauhassa? Se olisi niin paljon helpompaa. Tosin liian helppo elämä ei ole hyvästä. Mutta tahdon sitä siltikin. Enkö ole jo kärsinyt ihan tarpeeksi? Oikeasti? Vaikka kai minä teen tästä niin hankalaa. Jos pyrkisin hiukan muuttumaan, niin ihmiset ehkä sietäisivät minua. Mutta miten minä voisin muuttua? En koskan voisi hylätä uskoani tai ajatuksiani, en voisi luopua periaatteistani.

Ja huomenna on Litha. Mistään rituaalista ei ole toivoakaan. Mutta ehkä jotkin pientä, jos muut eivät ole kotona. Voin vaikka polttaa suitsukkeita ja kynttilöitä. No jos on vähänkään aika olla rauhassa, niin teen sen. Jotakin on nimittäin tehtävä. Tai eihän minua mikään pakota, mutta on vain sellainen olo. Haluan tehdä jotakin. Tahdon kiittää Jumalatarta.